Olisi tietysti ihan mukavaa jos lapsille ei kehittyisi suurempia pelkoja tai muodostuisi paikkoja jotka edustavat kauhua, tai satujen kautta todellisuutta ilmentävää "hirviötä".
Itse nyt satun olemaan äärimmäisen herkkä ja säikähdän pienintäkin räsähdystä. Suurin pelkotila saavutetaan ihan fiktiivisin keinoin, omakohtaisesti siis, niinpä pyrin välttämään kaikkia pelottavia kauhun-elementtejä sisältäviä tv-sarjoja tai elokuvia. Kirjallisuudesta puhumattakaan. Kauhu jää päälle, enkä ole koskaan pitänyt siitä.
Meidän pikkuneidit eivät vielä pelkää juuri mitään. Yhdet Esterin kuumehoureet kokeneena haluankin pitää tilanteen mahdollisimman pitkään juuri sellaisena.
Birger Kaipiaisen kiurujen yö tapetti hyökkäsi kuumeisen Esterin kimppuun kun hän oli noin kolme-vuotias. Se oli pelottavaa.
Muut leikkimieliset pelkotilat ovat lähinnä olleet leikin varjolla tapahtuva "pelkääminen", jonka vielä itsekkin kestän. Ei suurempia traumoja lapsille eikä itselleni.
Siinä vaiheessa kun ymmärtävät kuinka paljon isi pelkää esimerkiksi haravan vartta joka nousee yllättäen kottikärryistä mökkipolulla, peli voi olla menetetty.
Vaikka olen tappanut lukuisia kyykäärmeitä erilaisilla välineillä, en edelleenkään kestä käärmeiden yllättäviä hyökkäyksiä. (Lähinnä siis niiden ilmaantumista jostakin puskasta.)
Inhottavimmat kohtaamiset kyyn kanssa ovat olleet Astuvansalmen kalliomaalauksilla, Someenhiekalla ja tietysti mökillä joka sijaitsee lähellä näitä paikkoja.
Alastomana vedessä oli mahdotonta keksiä millä kyytä löisi, eli oli pakko paeta. Muuten tappamiseen on käytetty kiviä, haravaa, rautaista maanmittausinsinöörin keppiä, en tiedä miksi sitä kutsutaan... pienoiskivääriä, ja muuta mukavaa käden ulottuville sattuvaa.
Millä siis suojella pikkuneidit näiltä kyiltä? No se on pienin murhe.
Itselleni todellisuus ei enää ole kovinkaan pelottavaa, mutta ainahan se ei ole niin ollut. (Jos nyt näitä säikähdyksiä ei lasketa.)
Niin, siis enneltaehkäisevää pelon estoa, kuinka sen voisi hallita. No mitäänhän ei voi hallita, mutta voi yrittää olla kertomatta lapsille esimerkiksi Bodomin järven tapahtumista.
En muista kuka vastaavat tarinat kertoi, kun itse olin pieni, mutta joka kesäiset telttaretket muuttuivat jokseenkin piinaaviksi sen jälkeen kun minulle kuvailtiin mitä telttaretkillä tapahtuu. Onneksi mielikuvitukseni riitti keksimään ratkaisun ja nukuinkin retkillä yleensä taivas-alla, makuupussissa, ja paikassa josta näin ympärilleni. Laitoin myös risuja kehässä maastoon, jotta kuulisin jos murhaaja lähestyy, ja kivet olin valinnut valmiiksi käteni ulottuville. Olin tarkka ja hyvä heittäjä. Oli pakko olla.
Näillä keinoilla Nihtiluodollakin nukuttiin ystäväni Ihun kanssa 10h yöunia taivas vain yllämme ilman suurempaa pelkoa. Itse ongitut kalat nuotiolla tiristen. Pelko oli läsnä vasta kotimatkalla, kun vastatuuli meinasi tehdä etenemisen mahdottomaksi. Soutaen oltiin liikkeellä.
Mistä lapset aina kuulevat ne väärät tarinat? Onneksi en tiennyt että kalakaverini Torre Tornado, 70-80-lukujen suur-rikollinen suunnitteli kaappaamistani. Sain kuulla asiasta vasta paljon myöhemmin täysi-ikäisenä. Vanhempani eivät ollet Wahlrooseja, mutta heillä oli jotain muuta tavoittelemisen arvoista.
Isäni ajoi pankki-autoa, (uskokaa tai älkää joskus oli auto joka oli samalla pankki...) jossa oli käteistä rahaa. "Ei varman kukaan ryöstäisi jos vastaava iso tilamersu pyöriskelisi tänä-päivänä pikkukylillä..." Ei ollut vartiointi liikkeitä back'uppina, oli vaan isi ja olisiko hänellä ollut joku kaasusumutin, niin muistelen.
Siitä siis Torren halu viedä pellavapää Jussila.
Jos Torre elät vielä, ota yhteyttä ja kerro pitääkö tarina paikkansa? Joku rikoskomisaario, tai vastaava, olisiko ollut Säde nimeltään, kaivoi isälleni pitkän listan Torren kepposista - huolestuessaan turvallisuudestani.
Eli tarinat, todet ja fiktiiviset, ne pyritään piilottamaan. Mutta ei siihen montaa viikkoa mene, kun pihalla, tai jossain, tarinat leviävät. Voi ei.
Sen verran kauhutarinoita olin itsekkin kuullut kymmeneen ikävuoteen mennessä, että ensimmäistä kertaa mökille yksin jääneenä, (muut kai veneilivät hetken) menin seisomaan keskelle nurmikenttää jonkun kepukan kanssa. Olin harjoitellut raivoisasti koronakepillä itsepuolustusta, koska pelkäsin että pelkät nyrkit eivät tässävaiheessa riitä. Pihan keskikohta, se oli turvallisin paikka.
Torresta vielä, Torre oli ukkini siskon miesystävä, ja majaili siksi mökkimme naapurissa. Sole oli meidän suvun ihana boheemi, harmi että minulla on ollut ilo tutustua vanhaan rouvaan vasta viime vuosina. Mieletön persoona.
Nyt täytyy rientää... jatkan myöhemmin.
Oober
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti