Setä Claudius

Minä, Tiberius Claudius Drusus Nero Germanicus, sitä ja tätä ja muutakin (sillä en aio vaivata teitä kaikilla arvonimilläni) jonka ystäväni, sukulaiseni ja kumppanini joskus, eikä niin kauan sitten tunsivat nimellä "Idiootti Claudius" tai tuo Claudius" tai "Claudius änkyttäjä" tai "Clau-Claudius" tai parhaassa tapauksessa "setä Claudius-parka"...









Graves taas. Näinhän se menee ja painajaiset jatkuvat (onneksi hiukan erilaisina) siksi ehkä että unta on vihdoinkin jo saatu. Painajaiset ovat muuttuneet uniin joissa menen kesä-aamuna lainaamaan sokeria naapurista ja naapurin rouva avaa oven rinnat paljaana. "Ai, sori, luulin että Pekka tuli työmatkalta, oota mä laitan jotain päälleni." Olen hiljaa, tuijotan vain huumaantuneena täyteläisiä rintoja. Noi on ihanat, luomut ja mä oon kokenu tän joskus ennenkin.









Unet johtuvat varmaankin siitä että minulla on ollut monenlaisia naapureita. Ei koskaan niin hyviä kuin nyt. Todellisuudessa tapaus sattui minulle kahdesti, variaatioina useamminkin. Ja varsinkin menneisyys pyrkii nyky-uniin. Ja lapsuus kelataan todella tiiviisti samaa tahtia kun tytöt vanhenevat. Uskomattomia muistikuvia lumimäki-rallista mitä Ihalaisen ja kumppaneiden kanssa käytiin läpi parivuosikymmentä. Turuset, Salminen, Miettiset ja Malikit, paljon muistikuvia, paljon kaikkea.





En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt sukuja, jotka kohtelevat kaltoin omia jälkeläisiään. Kukapa niitä ymmärtää, mutta historia on täynnä karmaisevia esimerkkejä. Kennedytkin, mutta ei siitä sen enempää. Toivottavasti en liity porukkaan.





Uskaltauiduin katsomaan kaksi ensimmäistä osaa Larsonin millenium trilogiasta, miehet jotka vihaavat naisia, järkyttävää, erittäin toimivaa, ja painajaiset palasivat. Olen tullut yliherkäksi kaikelle mikä käsittelee lapsia tai lasten ja vanhempien ongelmia tässä suhteessa. Pienikin onnettomuus on liikaa. Fiktio on suurin uhkani. Mähän pelkään Miss Marpleakin.





Lasten saannin jälkeen mikä tahansa negatiivinen impulssi saa minut kääntämään kanavaa, tai lopettamaan kirjan luvun, ja hei, kirjan luku jäi jo 4 vuotta sitten. Olen yrittänyt - mutta hidas eteneminnen banalisoi kaikki huippuhetket - kruununa nukahtaminen.





Toivottavasti kykenen itse arvostamaan lapsiamme tuli heistä nyt sitten mitä tahansa. Viittauksena tähän Gravesin lainaukseen. Aivan pakko ei ole kulkea isin ja äidin kanssa samoja polkuja - ja tässä tapauksessa se on jopa toivottavaa.





(Äidillä nyt sattui olemaan hiukan villi nuoruus, eikä ollut ymmärtääkseni ihan helpoimmasta päästä teininäkään- onnekseni en tuntenut häntä vielä tuolloin; on kyllä rauhoittunut jo nyt. Ja isi otti takaisin menetettyä nuoruutta myöhemmällä iällä, esimerkillisesti ja kiltisti eletyn teini-iän jälkeen.)





Ei vanhemmuudesta kannata mitään suuria paineita ottaa, voi ehkä kuitenkin miettiä että mitä itsellä olisi annettavaa omille pikku tuholaisille. No, mulla on aikaa, annetaan nyt sitä. Ja kiitos oman isäni ja ukkini, jostain syystä se tuntuu sopivan minulle. Ehkä yhdistelmä U-miestä, vanhaa ss-waffenin jäärää joka omisti loppuelämänsä lapsenlapsille ja herkkän taiteilija sielun omaavaa omaa isääni joka antoi mulle jonkinlaisen vapauden... tai ehkä täydellisen vapauden.









No, ennenkuin mennään liian syvälle kevennetään tosiasioilla. Ukki, loistava henkilö ja tyyppinä käsittämätön. U-mies oli erittäin huono häviäjä. Sitä tässä nyt kaipaa eniten, kun mies on menetetty alzheimerille. Onneksi moni ystäväni tapasi ukin ennen taudin lamauttavaa voimaa.









Ukki murisi myös kunnossa ollessaan, ja onneksi Ester tapasi vielä u-miehen kun Saksalaiset marssilaulut sekoittuivat joululauluihin, ryyditettyinä parhailla kirosanoilla. Prrrrrkele tuli tahdikaasti ja Ester totesi: Hurja- Ukki. Sama meininki oli ennen tautiakin. Hiukan herkemmällä otteella.









Muistan kun oltiin ostamassa mökille uutta keinua ja ukki käskytti Mikkeliläisen huonekaluliikkeen henkilökuntaa. "Hankkikaa vahvempia myyjiä." Samalla kun pojat kantoivat kamaa autoon naama punaisena. Rähinä nauru päälle ja voittajan ilme, tästä piirteestä erityisesti Pylkkäsen veljekset tykkäsivät.









Kesällä mietin että kai Esterin voi ottaa välillä töihin mukaan, kun täyttää jouluna jo neljä. Mentiin puistoon viimeistelemään teosta jossa oli avaruusaluksia ja suurehko kirjava majavaa muistuttava olento, tai tässä tapauksessa pimppiä muistuttava kukkanen, ehkä ennemminkin, aika selvä kirkkovene. Joo, siis se sama taas mikä niissä äidinkin työpapereissa. No en kertonut Esterille mitä teos esittää aivan yksityiskohtaisesti - kerroin vaan että siinä on avaruusaluksia ja sushia, joku teksti ja hän saa viimeistellä teoksen alareunaa vapaasti.

Aurinko paistoi kirkkaasti ja kesä oli kuuma.

Kohta paikalle saapui naapurin vanha rouva Fabritius. Hän tuli tiedustelemaan mitä maalaamme. Olin itse jo lopettanut teoksen työstämisen.

Pidin työtä pystyssä ja katsoin Esteriä:

"No kerroppas nyt tädille mitä olet maalannut."

Ester selitti että tässä nyt on avaruusaluksia ja sushia. Rouvaa vastaus tyydytti, eikä hän sen enempää kysellytkään. Paineli sisälle keittämään kahvia.

Kaikki muuttuu kun tulee lapsia. En olisi uskonut että ryhdyn valehtelemaan työstäni. No, velehtelu voi olla liian voimakas termi, sanotaan nyt vaikenemaan -...vastaavissa tilanteissa. Kukaan ei oikeastaan loukkaantunut tapauksen vuoksi, mutta itselleni jäi hetkeksi lievä hämmennyksen tila päälle. Mietin mitä tapahtui? Ehkä olin vain kohtelias, ja mieleeni palasi puhelinsoitto 90-luvun lopulta. Joku naishenkilö, nimeä en muista, kyseli minua lastentarhaan esittelemään töitäni. En muista mitä vastasin, mutta en todellakaan kokenut olevani lastentarhaan sovelias vieras - lähinnä senaikaisen ehdottomuuden ja tematiikan suhteen. Teokset ja näyttelyt käsittelivät lähinnä väkivaltaa, tai seksuaalisuutta. Kukaan ei siis loukkaantunut, puistossa, pihamaalla, . Samaa ei voida sanoa niistä keski-ikäisistä naisista jotka eräs aamu 90-luvun loppupulella tulivat vahingossa näyttelyyni. Keskellä näyttelytilaa makasi pari ystävääni turkiksissa, metallisen divaanin päällä. He olivat juuri palanneet Australiasta. Seinillä oli jotain käsittämätöntä paskaa, jota yllätysvieraat eivät pystyneet käsittelemään - muistan viimeisen huudon oven raosta: "Aikuiset ihmiset."









Mä kyllä näytin Turkkilaiselta teinihomolta - mutta kiitos luottamuksesta. Näitä aikoja myös ukin luotto alkoi horjua. Kun olin muuttanut Vaakunan vastapäätä - Himasen Akin juuri remontoimaan ja vuokraamaan asuntoon, silloin ukkikin (u-mies) oli varma. On se homo, Erno. Kaikki nämä naiset ovat ollet kulissia. Siellä on uusi parisänky ja Mikin telkkari.







Vieläkään ei ole selvinnyt mitä me kerrotaan tytöille äidin työstä. Isin työn kohdalla se on jo selvää. Valehdellaan niin kauan kun mahdollista.

Oober.

Lopuksi vielä, viimeisin painajaiseni käsitteli Olli Kuhtaa ja Johtaja Auvista. Oikeastaa se ei ollut painajainen - mutta sijottui Ristiinan ympäristöön. Kaukonen johti metsäyhtiötä joka kaatoi puuta meidän mökin ympäriltä. Asemiehet liikkuivat Korholan metsissä. Vento oli myynyt kaikki maansa Auviselle, ja Laitinen paimenti lehmiä. Tunnelma oli pelottava mutta satunnaisesti riehakas. Eikä kovin kaukana todellisuudesta.

Oober - noita miehiä kaivaten.